Mantereisen Euroopan mittapuulla Iso-Britanniassa ei ole viimeisen kuuden viikon aikana käytännössä käyty kunnolla organisoitua vaalikampanjaa. Koska yhä vaalipiirijärjestelmää arvostetaan, ohjaus ja organisointi ovat pitkälti paikallisten puoluejohtajien ja paikallisten ehdokkaiden käsissä. Tämä saa tämän kansallisen vaalikamppailun organisoimisen muistuttamaan mantereellisten paikallisvaalien järjestämistä.
Ehdottomasti vaaliohjelmat ovat Johnsonin, Corbynin, Swinsonin, Faragen ja Lucasin avustajien laatimia, mutta 650 paikallista ehdokasta joutuvat lopulta viemään ne ihmisille. On ehdokkaita, jotka kulkiessaan ovelta ovelle kieltäytyvät puolustamasta oman puolueensa valtakunnallista ohjelmaa. Lisäksi on vaalipiirejä, jotka eivät halua vieraakseen valtakunnallista kärkiehdokastaan.
Juuri tämän vuoksi kampanja on Iso-Britannian kansallistelevisiokanavilla (BBC ja ITV) ensin keskittynyt yhteen henkilöön ja yhteen asiaan (Boris ja Brexit), myöhemmin siitä tuli kaksintaistelu (Johnson ja Corbyn, Brexit ja terveydenhuolto), ja viimeisen kahden viikon aikana tilanne on hieman vaihtunut kolmintaisteluksi LibDemien ja heidän yrityksensä sosiaaliseen uudistukseen.
Vain kahdessa tai kolmessa tv-väittelyssä ehdokkaat eivät juurikaan keskustelleet keskenään, eivät vastanneet juontajien konkreettisiin kysymyksiin, vaan toivat pääasiassa esiin omia iskulauseitaan ja mainosviestejään. Johnson kieltäytyi jopa osallistumasta kuuluisaan brittiläiseen vaaliohjelmaan haastateltavaksi. Valtakunnalliset puoluejohtajat olivat lähinnä syyttelymoodissa: kaikki oli toisen vika.
Toisten puolueiden ohjelmapisteisiin reagoimattomuus on poliittisessa keskustelussa varsin tavallista: ei puututa toisen asiaan, vaan tuodaan esiin omat pointit. Kahdesta tai kolmesta tärkeästä kysymyksestä kahdelle todennäköisimmälle puoluejohtajalle tilanne oli vielä vaikeampi: heidän omat puolueensa ja puoluejäsenensä ovat niistä vakavasti erimielisiä. Tämän vuoksi osasta asioista piti itse asiassa vaieta.
Konservatiivien puoluestrategit olivat päättäneet, että „Brexit ja EU‟ olisivat heidän ainut teemansa. Siksi Boris Johnson on viime viikkojen aikana kuin marionetti toistanut ”Get Brexit Done” jopa kolmekymmentä tai neljäkymmentätuhatta kertaa. Useimmista muista aiheista hän lähinnä nyki hiustensa paloja, änkytti ja haparoi vastauksissaan tai käänsi puheen toisaalle.
Corbynin kohdalla tilanne on vielä vaikeampi: hänen äänestäjiensä ja aktiivisten puoluejäsentensä välillä on vielä suurempi ero kuin toryilla. Labourilla on radikaalivasemmistolainen vaaliohjelma, jossa on enemmän valtiota, enemmän kollektiivisuutta, enemmän lakeja ja sääntöjä sekä vähemmän vapaata markkinaa, kapitalismia ja yläluokkaa. Johnsonin ja Corbynin pitäisi oikeastaan tarjota äänestäjilleen jotain, mitä heidän puolueensa johdot eivät ole ohjelmaan kirjanneet, ja johdot puolestaan tarjoavat puolueen jäsenille sellaisia asioita, joita nämä eivät halua.
Siksi tulevassa vaalissa kysymys ei ole siitä, kuka on voittanut, vaan siitä, kuka onnistuu rajoittamaan vahingot mahdollisimman hyvin. Todelliseksi voittajaksi Johnsonin pitäisi saada vähintään viisikymmentä paikkaa lisää. Corbynin pitäisi menettää mahdollisimman vähän paikkoja ja mielellään saada muutama lisää. Jo Swinson saattaa voittaa kymmenen tai kaksikymmentä paikkaa, mutta varsinaisesti kolmanneksi puolueeksi hän nousee vasta noin nelikymmentä tai viisikymmentä paikkaa saatuansa.
Neljä vuotta sitten amerikkalainen dokumentintekijä Michael Moore esitti ikään kuin julkisen kehotuksen järkeville mutta pettyneille kansalaisille äänestää Hillary Clintonia, koska Donald Trumpin presidenttiys olisi vielä pahempaa. „Rauhan nimessä, puristakaa hampaat yhteen, älkää epäröikö vaan laittakaa rastinne‟, Moore sanoi.
Jos tämän illan vaalituloksen jälkeen parlamentti on ”ripuli”, ne vaalit eivät ole ratkaisseet mitään vaan ovat päinvastoin vain pahentaneet Britannian eristäytyneisyyttä. Ja jos Johnson ei voita selvästi, EU joutuu kantamaan vielä vuosia Brexitin kaltaista kaikua.